torstai 22. marraskuuta 2018

Savolaesta taunsivtoomista

Viime kesänä innostuin oikeastaan ensimmäistä kertaa Suomesta - koskaan. Ehkä olen ollut jo tarpeeksi kauan poissa ja muuttunut ihmisenäkin paljon, mutta en ole mielestäni muuttunut yksin - sitä on tehnyt myös Suomi. 

Yleensä (lue: lähes aina) olen käynyt Suomessa vain kesällä. Syytä siihen ei tarvitse varmaan kovin paljon selitellä. Nyt olikin sitten vuorossa vierailu marraskuun puolivälissä eli kun kaamos panee parastaan ilman lumen valaisevaa vaikutusta. Ja silti Suomi, tai tarkemmin sanottuna Savo, onnistui vokottelemaan minut puolelleen.


Ainoa asia, mikä viikon aikana ei tullut alaspäin, oli paino nimim. vähintään 7 munkkia 9 päivän aikana

Moodiin pääsin jo Hampuri-Helsinki -lennolla, kun perämies päräytti kuulutukset ja levveellä Savolla. Aiemmin vastaavaa on tapahtunut Kuopio-Helsinki -junassa tai bussissa ja ehkä myös joskus Helsinki-Kuopio -lennolla. Tällä kertaa oltiin kuitenkin ihan "kansainvälisellä lennolla", kun lentokoneessa kaikui kovin kauniisti ja verkkaisesti: "Päevvee, teällä puhhuu perämies X, tällä hetkellä ollaan Ruotsin ilimatilassa" jne. Minä vilkuilin suu korvissa ympärilleni, mutta kukaan muu ei tuntunut tilanteen taikaa ymmärtävän. Lentoemännälle mainitsin, kuinka komealla murteella kuulutukset saatiinkaan ja hän sentäs hymyili ja sanoi: "Niimpä" 😍. Lähtiessäkin piti vielä ekstrakiitokset kotoisasta Suomeen tulosta perämiehelle lähettää. 


Tuosta euforisesta tilasta tipahdinkin sitten lähes kirjaimellisesti maanpinnalle, kun Oak Barrelin baarimikko täräytti, että "kaikki nää sen kympin maksaa". Se olikin sen viikon ainoa ryppy rakkaudessa. Ajattelin kerran kymmenessä vuodessa suoda itselleni pitstoppi-bissen tässä lentokentän ainoassa pubissa. Olin juuri ehtinyt tilata itselleni sen "halvimman" bissen, kun tämä selvästi oman arvonsa tunteva Herra Baarimikko painoi stereoiden virtanappulaa ja ilmoitti, että terassilla saa sitten juomat lipitellä loppuun. Johan siinä ehdinkin melkein puoli biisiä Bruce Springsteeniä kuunnella ennenkuin varttia vaille yksitoista tuo huikea lystinpito loppui. Tämä asia se tuskin tulee koskaan Suomessa muuttumaan.




Noh, Savo siloitteli Stadin rakkausrypyn nopeasti. Jo Sitgesissä olin oppinut arvostamaan manjaanameinikiä (kirj. huom. siis mañana) eli eepä tässä oo kiire mihinkään ja Savo-viikolla huomasin, miten pelkkä puhetyyli voi suitsia kaikkea turhaa ja itsekeksittyä kiirettä ihan käsittämättömän paljon. Jos kaikki puhuisivat kuin savolaiset, niin väitän, että tämä maailma olisi takuulla rauhallisempi, rennompi ja parempi paikka.

Kun mietin taaksepäin kaikkia paikkoja, joissa viikon aikana asioin: kauppoja, ravintoloita, sairaalaa, kirjastoa ja lentokenttää - kertaakaan minulle ei puhuttu nopeasti tai hätäillen - vaan rauhallisesti ja selvästi minun asiaani perehtyen. Minulle ei tullut kertaakaan sellainen olo, että vastapuolta ei kiinnosta - päinvastoin. Savossa tunsin itseni, jos ei nyt tärkeäksi, niin ainakin vakavasti otetuksi 😌. "No ootteleppa siinä, niin minä kään selevittelemässä". 


Marraskuu

Koko viikon aikana en nähnyt, että kellään olisi ollut kiire. Jopa autoilijoiden suojatiekäyttäytyminen on muuttunut ihan merkittävästi. Ennen - Saksan tiekulttuuriin tottuneena - meinasin aina jäädä Suomessa suojatiellä toiseksi. Viikon aikana autot pysähtyivät joka ikinen kerta suojatien edessä. Ystäväni tosin totesi, että se johtuu varmaan minusta, mutta tiedä siitä sitten!

Vaikka aurinko näyttäytyi vasta kuudentena päivänä, niin sielu sai valoa Hygge Brossa. Istuimme serkkuni kanssa tuossa vallanmainiossa uudessa (?) ravintolassa monta tuntia. Lounas maksoi kympin ja siihen kuului erilaisia lämpimiä ruokia sekä salaattipöytä - todella hyvää. Kaikkea saa syödä ja santsata niin paljon kuin napa vetää - kunhan ruokaa ei heitä roskiin! Saimme serkkuni kanssa syödäkin meille ominaisella tyylillä eli lautaset sylissä ikkunalautapenkeillä lampaantaljoilla istuen. Kovin oli kotoista ja serkkuni sipsutteli hakemaan teetkin sukkasillaan. 










Savo downshiftasi minut viikon aikana ihan väkisinkin: Puijon mäet, metsät ja maisemat &  ihmisten rauhallisuus ja rentous - uskomattoman raittiista ilmasta puhumattakaan - repivät stressileveleitä alaspäin. Siinä, missä Stadissa hätäillään, Savossa höllätään. Siellä ei hoppuilla häppärille vaan hipsitään HILIPEILLE TUNNEILLE 😊. 



Jonkun matkaeväät Puijolla - Santtua Savosta - mitteepä muutakaan



tiistai 16. lokakuuta 2018

Tekohengitystä

Mitä pidemmälle juna ja sen jälkeen vielä bussi minua St. Paulista vei, sitä enemmän tunsin olevani jälleen elossa. Maisemat muuttuivat vihreämmiksi kilometri kilometriltä ja minä tunsin jälleen saavani happea, vaikka en ollut vielä edes astunut bussista ulos. Riemuani ei pystynyt latistamaan edes se, että yhtäkkiä bussissa tuoksui tuhdisti oksennus. 

Bussissa matkaa tekivät jo hieman iäkkäämpi äiti kehitysvammaisen tyttärensä kanssa, joka ei ilmeisesti ollut osannut tai ehtinyt kertoa, että voi maaseudun pikkuteillä pomppuisessa bussikyydissä pahoin. Yhtäkkiä oksennusta oli sekä penkeillä että lattialla - Paljon. Onneksi ilma oli ulkona niin lämmin, että kaikki ikkunaluukut olivat jo valmiiksi auki. Saksalaisella - ja paikalla olleiden muiden äitien (tuntemattomia siis toisilleen) tehokkuudella oksennukset kuitenkin siivottiin käsittämättömän nopeasti pois. Ihmiset antoivat muovipussejaan ja sanomalehtiään bussinpuhdistusprojektiin ja lopulta bussin ollessa parkissa, kuski löysi vielä desinfiointiainettakin.

Epäilen suuresti, että Suomessa tuntemattomat ihmiset olisivat ruvenneet siltä istumalta siivoustalkoisiin, koska sotku oli melkoinen. Kyseinen äiti jäi tyttärensä kanssa pois kyydistä ja minua harmitti kovasti hänen ja heidän puolestaan. Reissun keskeytyminen ja vaatteiden likaantuminen ovat tietenkin jo suuri harmi itsessään, mutta eleistä päätellen tuo epäonninen tapahtuma hävetti äitiä myös kovin, vaikka mitään syytä siihen ei ollutkaan - things happen! Matkustajat yrittivät bussin startatessa vielä vilkuttaa heille kannustavasti, mutta se ei näyttänyt paljon reissulaisia lohduttavan. Toivottavasti heille tuli kaikesta huolimatta kiva päivä.




Turkulainen keskittyi matkalla Spiegelin lukemiseen ja minä rupattelin vieressäni istuneen mummon kanssa. 1,5 tunnin matka meni kuin siivillä. Hän kertoi työpaikoistaan Kamerunissa ja Englannissa sekä antoi vinkkejä reissukohteestamme, josta meillä ei ollut etukäteen oikein mitään tietoa. Parin tunnin matkanteon jälkeen saavuimme siis vihdoin perille - Lüneburger Heidelle (Lüneburgin nummille), joka on 234 neliökilometrin kokoinen luonnonsuojelualue.

Meillä tietenkään mitään karttoja ollut, mutta eipä niitä tarvittukaan. Juttukaverini bussissa viittilöi meille oikean kävelysuunnan ja matkalta löytyi viitta poikineen. Olin lukenut, että Wilseder Bergille - eli nummen korkeimmalle kohdalle - pääsee myös hevoskärryn kyydissä. En olisi kuitenkaan ikinä voinut kuvitella, mikä trafiikki pikkuruisessa Endelohin kylässä kävi. Kun näin ensimmäisen hevosvaljakon, oli tietenkin pakko ottaa kuva. Silloin en vielä tiennyt, että tuo alue on oikea hevoskärryjen autobahna, jossa kuvattavia menee ohi jatkuvalla syötöllä.







Lähdimme siis kävelemään kohti nummien korkeinta kohtaa. Ilma oli ihan käsittämätön. Hampurissa oli mitattu sinä päivänä kaikkien aikojen lämpöennätys - siis lokakuussa - eli 26,9 astetta. Veikkaisin, että ns. sisämaassa kaukana Elbestä oli vielä lämpimämpi. Olin aina pitänyt Lemmen Viemää -sarjan kohtauksia ihan vitsinä, jossa sarjan näyttelijöillä ei muka ikinä ole kännyköissä kenttää, kun he ovat metsässä, mutta näimpä kävi myös meille - eli ei voinut lämpötiloja tsekata. En tiedä yhtään, että onko esim. Suomen Lapissa ja ns. erämaassa verkkoa, mutta tuntui jotenkin hassulta, että olimme kuitenkin vain muutaman kilometrin päässä kylästä - emme todellakaan missään erämaassa - ja ei ollut minkäänlaista verkkoyhteyttä. 

Vaikka oli vuoden viimeinen viikonloppu, kun ns. shuttle-bussit toivat ihmisiä ilmaiseksi nummille ja ilma oli tosiaan kuin keskikesällä, niin ihmisiä ei onneksi ollut hurjan paljon. Välillä tietenkin oli vastaantulijoita, mutta ei läheskään ahdistukseen asti. Onneksi olin pukenut legginssien päälle shortsit ja t-paidan alle topin, koska vaatteista kuoriutuminen alkoi samantien. Ilma oli todella kuuma - ja niin ihana.




Näitä kylttejä seuraamalla löydettiin oikein hyvin perille






Lüneburgin nummien korkein kohta Wilseder Berg

Tuon söi Turkulainen, minä söin loput

Pian nummien korkeimman kohdan eli Wilseder Bergin nähtyämme pysähdyimme syömään. Eväät olivat kuin Viisikolla - lihapullia ja perunasalaattia, eväsleipiä, hedelmiä ja tietenkin Gifflar-pullia, joita olin ostanut meille ts. Turkulainen söi yhden ja minä loput. Pötsit pystyssä lähdimme paluumatkalle, jonka ehdoton kohokohta oli "Heideschnucke"-lauman kohtaaminen.

Olin lähtöpaikassamme nähnyt "Heideschnucke"-kylttejä ja paljon kivisiä lammaspatsaita, mutta minulla ei ollut hajuakaan, mitä tuo sana tarkoittaa. Turkulaisella oli sen verran pohjatietoa, että ne ovat jollain tavalla erityisiä, näillä nummilla asuvia lampaita. Kotona Google kertoi, että Heideschnucket ovat todellakin nummilla jalostettuja "vaatimattomia" lampaita, jotka periytyvät Sardinian/Korsikan Muffloneista. 



Heideschnuckeja!

Heideschnucket syntyvät mustana, mutta muuttuvat parivuotiaina samanväriseksi kuin vanhempansa. Kummallakin sukupuolella on sarvet. Ne ovat ulkona 365 päivää vuodessa ja tekevät paimenen kanssa joka päivä 10-12 kilometrin lenkin. Minähän villiinnyin jo Sitgesissä (https://mitatekisinjos.blogspot.com/2018/05/loysin-jotain-jota-en-edes-tiennyt.html) tavatessani elämäni ensimmäistä kertaa lammaspaimenen laumoineen, joten ilo nousi ylimmilleen, kun törmäsimme sattumalta tähän laumaan.

Rupesin kuvaamaan laumaa samalla kun yksi vuohista alkoi köpöttelemään suoraan minua kohti. Minulla meni tietenkin lepertelyvaihde samantien silmään ja vuohi tuli ottamaan todella läheistä kontaktia. Siinä vaiheessa tyrkkäsin kameran Turkulaiselle, joka ei tosin valitettavasti ehtinyt ikuistaa vauhdikkaasti alkanutta ystävyyttämme. Vuohi viehättyi vyölaukustani ja puski sitä aika napakalla voimalla. Kun en vuohien sielunelämää tunne, niin pelkäsin jo kinttujeni puolesta, kun vuohen hampaat olivat puruetäisyydellä. Koska jalassa oli pelkät lyhyet shortsit, pelkäsin, että kohta minulla on vuohi kintussa kiinni. 

Hän oli kuitenkin leppoisa tapaus ja jatkoi jo pian matkaansa muiden mukana. Itse olin näistä kaikista luontoelämyksistä ja vuohen valituksi tulemisesta onneni kukkuloilla. Kiez-ahdistus oli tiessään ja tunsin, kuin olisin saanut tekohengitystä stressaantuneeseen kroppaani. Tuntui, että olin taas se sama ihminen kuin Sitgesissä - herännyt eloon. 


Vuohikaverini







Olimme ajatelleet menevämme syömään retken päätteeksi, koska seuraavan bussin lähtöön oli vielä melkein kaksi tuntia aikaa. Onneksi kummallakaan ei ollut nälkä, koska olimme syöneet vähän liian myöhään ja pötsi oli vielä täynnä liha- ja kanelipullia. Ei nimittäin olisi enää Heideschnucken-paisti kiinnostanut! Muutenkin olemme vähentäneet lihansyöntiä ehkä noin 1/10 entisestä, joten ei olisi tullut enää mieleenkään mennä syömään lammaspaistia, kun olimme juuri nähneet tyypit livenä. 



Koska ei jaksettu syödä, niin bussinodottelutekemisvaihtoehdoksi jäi siis vain juominen. Löydettiin kylänraitilta aivan ihana paikka - Schnucken-Stop, joiden FB-sivuilta löytyy vielä parempia kuvia rakennuksesta (Schnucken-Stopin Facebook-sivut). Liekkö rakennus toiminut aiemmin Heideschnucken-välistoppisuojana vai mistä lie juontaa nimi juurensa. Kysyin tietenkin omistajalta luvan kuvaamiseen, kun kävimme molemmmista päistä "auki" olevan tallityylisen rakennuksen sisältä oluset hakemassa. Kuvailin pöytälyhtyä, mutta omistaja käski kuvaamaan jotain huomattavasti olennaisempaa. Kumpikaan meistä ei ensin oikein älynnyt, mistä tässä puhutaan, kunnes meitä opastettiin katsomaan ylöspäin.

Päidemme yläpuolella olevilla kattohirsillä (vai miksi niitä kutsutaan) oli jonkintapaisia pannuja, joista lähti putkia alaspäin. Putkien loppupäät olivat seinien sisäpuolella ja ulospäin näimme vain hanat - snapsihanat! Eli hanasta kun pöydän ääressä käänsi, niin lasi täyttyi joko hunaja- tai hedelmäsnapsilla! Saimme tietenkin snapsit kaupan päälle - ja oli kyllä tuhtia tavaraa!


Snapsipannu katon rajassa

Sieltä sitä snapsia tulee


Sisällä "tallissa" oli syksyisen hämärää

Ulkona puolestaan täysi kesä ja hellepäivä

Reissu kesti matkoineen aika tarkalleen puoli vuorokautta ja vaikka mittariin kertyi kävelyä vain 15 kilometriä, niin tuntui kuin olisi ollut ulkomailla. Sain kovasti tarvitsemaani tekohengitystä tähän asuinpaikka-ahdistukseen. Tankkasin värejä ja hajuja - peltojen vihreyttä, puiden keltaisensävyjä ja hevosen(lannan) tuoksuja. Näiden muistojen ja kuvien ansiosta jaksan varmasti taas hetken tätä St. Paulin hektistä hulluutta.



















perjantai 12. lokakuuta 2018

Koirakuume

Vielä pari vuotta sitten tuijotin vastaantulevien ihmisten, tarkemmin sanottuna naisten, keskivartaloita, koska tuolloin pääni oli vielä täynnä lastenhankkimispainetta. Nykyään eivät vauvamahat voisi vähempää kiinnostaa, sillä katseeni on laskeutunut huomattavasti alemmas - vastaantulijoiden jalkoihin ja niiden vierellä kulkeviin koiriin. Sitgesistä jäi siis käteen muutakin kuin ihanat muistot ja ikävä luontoon - nimittäin vakava koirakuume.


Isis ja minä viimeisinä Sitges-viikkoina

Pikkutyttönä tunsin naapurustomme kaikki koirat. Joitain koiria kävin silittelemässä epäsäännöllisesti ja kahta englanninsetteriä hoidin säännöllisesti heidän isäntänsä tehdessä pitkiä vuoroja varuskunnassa. Päivät pitkät kuljin koirien kanssa metsissä, jossa ne saivat juosta vapaana. Ollessani teini-ikäinen meille marssi ovesta sisään ensimmäinen kissamme. Jos olisin kissaa pyytänyt, en olisi sitä ikinä saanut. Misse ei paljon lupia kysellyt, vaan muutti tyynesti meille asumaan. Hänen perheensä oli ilmeisesti "unohtanut" kissan muuttokuormasta. Tämäkin tieto oli kuitenkin vain huhupuhetta. Emme tienneet Missen historiasta mitään eikä kukaan tuntunut kissaa kaipaavan.

Hyvin pian Missen saapumisen jälkeen pelastin tappouhan alla olleen kissanpennun - muistaakseni jouduin ajamaan kylältä kotiin fillarilla - kissanpentu pyöräntangosta roikkuvassa kassissa, koska muutakaan kulkupeliä ei ollut - mistään säilytyskorista nyt puhumattakaan. Sissikin jäi sitten pysyväksi asukiksi - kuten vielä kolmaskin löytöpentu Nyyti. Näiden surkeiden kissakohtaloiden vuoksi ja ansiosta minusta tulikin enemmän kissaihminen - parin vuosikymmenen ajaksi.


Hoitokoira Odan kanssa Sitgesissä (Labradoodle)


Sitgesissä sydämeni valloitti kuitenkin totaalisesti perheen 15-vuotias Yorkshirenterrieri Isis, vaikka Mimi-kissakin talossa asusteli. Olin meistä eniten "kotona", joten Isis leimaantui minuun nopeasti. Viimeinen viikko oli varmasti kummallekin kärsimystä, koska lattialla oleva aukinainen matkalaukku oli Isikselle selvä merkki siitä, että olen lähdössä. Hän kulki perässäni kuin varjo. Vessassakaan en saanut käydä enää yksin ja suihkun aikana hän nukkui lattialla kylpytakkini päällä. Viimeiset yöt hän nukkui matkalaukussani. Turha varmaan mainita, että lentokoneessa ja vielä kotonakin itkin silmät päästäni, kun katselin perheemme "äidin" lähettämää kuvaa, jossa Isis nukkuu lakanoissani, joita "äiti" ei ollut vielä raaskinut vaihtaa. Kun Turkulainen tuli töistä kotiin kukkakimpun kanssa ja näimme siis ensimmäistä kertaa 1,5 kuukauteen - minä itkin Isis-ikävääni. Ei välttämättä Turkulaista kohtaan maailman reiluin ensikohtaaminen pitkän eron jälkeen! Siitä lähtien olen joka ikinen päivä miettinyt koiran hankkimista.


Hän tietää


Koiruusikävää helpotti viime viikolla meillä ollut hoitokoira Cosmo, jonka kanssa sain käydä lenkillä ja joka oikeasti lievitti stressaantunutta mieltäni. Sain myös esimakua siitä, millaista olisi elämä koiran kanssa tällä asuinalueella. Kahta tienylitystä huolimatta pystyin pitämään Cosmoa vapaana pitkiäkin aikoja eli puistoalueita (jossa koirilla on lupa juosta vapaana) on onneksi kuitenkin aika hyvin saatavilla ja koirapuistokin ihan talon vieressä. Cosmon kotiinpaluun jälkeen löysin itseni jo seuraavana päivänä koiranruokahyllyn edestä ja haikeana hipostelin herkkupalapusseja, joita olisin koiralleni halunnut ostaa. En edes halua ajatella, kuinka monta tuntia olen viettänyt koiranpentuilmoituksia selaillen. Vastaukseksi riittää: ihan älyttömän monta.

Miksi en sitten vaan ota sitä koiraa? Ensimmäinen syy on RAHA ja toinen on MAHDOLLINEN ALLERGIA ja sen selvittely. Ensimmäistä kohtaa ei tarvinne selittää. Ei se koiran hinta itsessään vielä, mutta siihen päälle kaikki muu lue: eläinlääkäri + vakuutusmaksut. Ja sitten se allergiapeikko: testeissä kissa on ollut aina selvänä (vaikka meillä on ollut 3 kissaa), mutta koirakin nostaa pientä pahkuraa. Koskaan elämässäni en kuitenkaan ole saanut koirasta oireita. Espanjassakin kolme kuukautta koiran kanssa samassa talossa (ja sängyssä) ei aiheuttanut oireen oiretta. Testi kuitenkin kertoo toista ja olisi maailman kamalinta luopua koirasta, jos allergia yhtäkkiä puhkeaisikin. Sen takia erityistutkailussa ovatkin olleet Labradoodlet, joiden pitäisi olla erityisallergiaystävällisiä koiruuksia. "Suomessa suurin osa australianlabradoodleista on hankittu allergia- ja astmaperheisiin, eikä yhdistyksen tiedossa ole toistaiseksi yhtään tapausta, jossa koirasta olisi pitänyt allergian takia luopua."  (https://www.australianlabradoodleyhdistys.fi/rotuesittely/allergia-ja-koira/).


Kohtaaminen Odan kanssa muutaman viikon tauon jälkeen

Koiranomistajana en tietenkään olisi enää niin vapaa menemään ja tulemaan miten haluan, mutta minulla olisi ystävien luona jo kaksikin hoitopaikkaa tiedossa. Turkulainen ei myöskään ole asiasta ainakaan vielä ihan hirveän liekeissä. Tosin olenkin jo sanonut, että koira olisikin ensisijaisesti Minun koirani - johtuen "allergiauhkan" aiheuttamasta rotuvalinnastakin, joka olisi sitten aika puhtaasti minun päätökseni. 

Viime viikonloppuna kateellisena tuijottelin koirallisia, kun tein pitkän lenkin Elben rantaa pitkin. Näyttää siltä, että joudun tätä kateuden karvasta kalkkia vielä jonkin aikaa nielemään ennenkuin oma pentu ehkä joskus tulevaisuudessa minun elämääni ilostuttamaan tulee.   


Vappuaatto Odan kanssa






 

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Sopeutumisvaikeuksia

Ihan käsittämätöntä, että edellisestä postauksestani on lähes neljä kuukautta. Se kertonee siitä, että nuo kuukaudet ovat olleet vähintäänkin hektisiä. Lopun Espanja-ajan ehdottomat kohokohdat olivat lähes viikon kestävät Gay Pridet Sitgesissä (aivan käsittämättömän hauskat juhlat) ja muutaman päivän piipahdus minivaltio Andorraan (korkeanpaikankammoleiri!). Ihana ja täydellisyyttä hipova kolmen kuukauden Sitges-aika päättyi sitten tietenkin perinteisesti - eli "itku pitkästä ilosta" -tyyliin KOSKA: koirasta luopumisen tuska. 








Kotona Hampurissa ehdin olla muutaman päivän ennen Suomi-lomaa ja ne päivät makasinkin sitten aika vakavastikin sairaana täysin katastrofaalisessa sairaalassa (ensimmäinen huono kokemukseni saksalaisesta terveydenhuollosta!). Olin ilmeisesti tuonut espanjantuliaisena "pikkisen" bakteeri-infektion (syy ei koskaan selvinnyt), jonka ansiosta koko Suomi-loma meinasi jäädä viettämättä. Ruskettunut ja hyvässä fyysisessä kunnossa oleva elinvoimainen kroppani romahti oikein kunnolla ja kertarysäyksessä - joka valitettavasti on aika tyypillistä tässä elämänkaaressani. Kaikki hienosti tai kaikki huonosti. Nahkanriekaleet käsistä roikkuen, valkoisena kuin haamu ja tulehdusarvot vieläkin kolminkertaisena, mutta onneksi kuitenkin lääkärin lähtöluvan saaneena, pääsin kuin pääsinkin matkaan. 

Suomiloma oli paras koko sinä aikana, minkä Saksassa olen asunut - eikä varmasti vähiten ilmojen ansiosta. Vaikka ensimmäiset päivät olivatkin voimattomuuden ja jäätävän lääkityksen ansiosta vielä vähän huteria, niin muuten nautin kaikesta täysin palkein. Uin varmaan enemmän kuin viimeisen 20 vuoden aikana yhteensä ja ensimmäistä kertaa jopa vähän ihastuin Suomeen (rasti seinään!). Käänsin myös täysin kelkkani Turun suhteen, josta ennen oli siis lähes pelkästään huonoja muistoja. Enää en voi piinata Turkulaistakaan hänen kotikaupungistaan, koska viehätyin siitä itsekin.  


Ikävä on kova

Suomesta lensin heinäkuun lopussa kotiin muutamaksi välipäiväksi tankkaamaan yksinoloa ja pesemään pyykit ennenkuin lähdin vielä perinteiselle kesän Berliini-reissulle rakkaan ystäväni T:n kanssa. Nahkat olivat kuoriutuneet käsistä jo Suomessa (minulle tuli ihanat "uudet" vauvanpehmoiset kämmenet!) ja sopivasti juuri Berliini-ajankohtaan rupesivat nahkat kuoriutumaan myös jalkapohjista. Berliinin tappohelteissä olikin siis oikein miellyttävää pitää Converseja, koska varvastossut olivat täysin no-go - en halunnut saada enää yhtään lisäpöpöä kroppaani "aukinaisten" jalkapohjieni kautta. Tosin eivätpä ne täpötäydet uimajärvetkään varmaan ihan bakteerittomia olleet, missä siis kaksi päivää pulikoitiin. Harvemmin Berliinilomaan uimahommat kuuluu, mutta helle oli aivan jäätävä eikä jättänyt paljon mahdollisuuksia. Loppuunmyydyllä Bad Religionin keikalla asunani olikin bikinin yläosa ja shortsit. Kyllä tarkeni kiehuvilla keskustan kaduilla!

Berliinistä kotiuduttuani palasinkin jo suoraan sorvin ääreen - 5 kuukauden tauon jälkeen. Valitettavan nopeasti tuntui siltä, että en olisi missään ollutkaan. Ennen Espanjaan lähtöäni ikävöin jo valmiiksi St. Paulia. Sitgesissä puolestaan löysin sisäisen metsäläiseni ja jo tuolloin pohdin, kuinka sopeudunkaan takaisin "Kieziin" eli "punaisten lyhtyjen alueelle" ja  "partyzonelle", jossa näkee ihmiselon koko skaalan - niin hyvässä kuin pahassa. Ja vähintäänkin takkuisestihan se sopeutuminen on alkanutkin.


Totaalirentoutunut andorranmatkalainen ja andorralaiset lehmät

Yleensä pitkien reissujen jälkeen on jo ollut ikävä omia nurkkia. Tai viimeistään parin päivän kuluessa kotiutumisesta on päässyt sisään tähän "erityislaatuiseen" ympäristöön. Nyt olen ollut aika tarkkaan kaksi kuukautta kotona ja vieläkään en riemusta hypi. Asiat, joihin en kahdeksan vuoden aikana kiinnittänyt lainkaan huomiota, ahdistavat nyt joka päivä. Ykkönen on melu, kakkonen on ns. vapaan luonnon puuttuminen ja kolmas on ihmisten määrä ja siitä johtuva selkärankaan ohjelmoitu varuillaanolo johtuen tämän alueen "ihmisaineksesta" (eniten rikollisuutta koko Hampurin alueella). Ja jos viikon sisällä näkee kadulla kakkaamishommia sekä itsetyydytyshommia ja siihen päälle päivittäin ihan normi narkkaamista + eritteitä molemmista päistä, niin eihän se järin mieltä ylennä. Keski-ikäinen introvertti onkin siis yhtäkkiä ahdistunut siinä ympäristössä, minkä ajattelin olevan loppuikäni kotipaikka. Ei hyvä. 

Olen pitänyt periaatteenani sen, että tietyn ajan saa valittaa ja manata, mutta sitten pitää alkaa tehdä muutoksia, jos valittaminen ei ota loppuakseen. Saa nähdä, mitä se kohdallani tarkoittaa, jos en enää näille huudeille sopeudu. Syksyssä on sentäs yksi hyvä puoli eli tämäkin alue hiljenee - edes vähän. Liikennettä ja melua se ei vie pois, mutta ihmismääriä se sentäs karsii. 


Auringonlasku Sitgesin kodin terassilla

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ainoa asia, mikä hymyn saa huulilleni näillä nurkilla ovat koirat - joita onneksi sitten reilusti piisaakin. Hymyttömyyteeni vaikuttavat tietenkin myös muut huolet, joita on kesän jälkeen päässyt kasautumaan, mutta väittäisin tuntevani itseni kuitenkin niin hyvin, että tiedän tämän ympäristön rassaavan minua tällä hetkellä kaikkein eniten. Tuntuu siltä, että tämä ympäristö tekee minut sairaaksi. On myös inhottavaa olla lähes kokoajan kärttyinen ja huonolla tuulella, kun vielä muutamia kuukausia sitten olin rentouden perikuva ja yhtä hymyä.

Tässä on nyt siis vähän koko elämä jonkinlaisessa muutosvaiheessa (näistä asioista ehkä sitten myöhemmin) ja jännityksellä odotan, että mihin suuntaan vaaka kallistuu ja tie vie. 


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Newbiet nudistirannalla ja Barcelonan pakolliset

Olin jo ennen äitini ja hänen ystävänsä Barcelonan vierailua lähetellyt heille viestejä ja videoita Whatsappissa ja kertonut sekä näyttänyt, mikä meno meillä täällä Sitgesissä on. Sitgesiä pidetään Euroopan gay-pääkaupunkina eikä suotta esim. viime vuoden Gay Prideen osallistui 60 000 ihmistä, vaikka koko kylässä on vain 27 000 asukasta. Lempibiitsinikin on ns. gay/nudisti -ranta - yksinkertaisesti siksi, että siellä kaikki ovat aikuisia ihmisiä ja tunnelma on kirjaimellisesti rennon letkeä. Sinnehän vein tietenkin sitten kuopiolaiset maailmanmatkaajatkin. 




Olimme sitä ennen viettäneet jo kaksi päivää Barcelonassa. Ensimmäisenä päivänä matkaajat olivat jo tsekanneet Sagrada Familian ja yhdessä menimme Park Güelliin, jossa olin jo kerran aiemmin käynyt. Vaikka paikka on ihan jäätävä turistirysä, niin onhan se ehdottomasti yksi niistä Barcelonan pakollisista must see -paikoista . Lippujonon järkkärillä oli hiki hatussa jonottavien ja ryysäävien ihmisten kanssa ja hän olikin silminnähden ilahtunut, kun puhuin hänen kanssaan muutaman ystävällisen sanan, toivotin jaksamisia ja annoin vielä juomarahaakin.










Perusryysis

Syy stressiin selvisi, kun näin näköalatasanteen, josta kunnostustöiden (?) takia oli kamerat ja puhelimet kädessä heiluvien turistien (ja kyllä - olin yksi heistä) käytössä ehkä noin 1/5 alueesta. Mekin olimme odottaneet sisäänpääsyä pari tuntia läheisen ravintolan terassilla (ei valittamista!). Tämä samainen järkkäri oli ohjaamassa ihmisiä tasanteelle, kun siis kohtasimme jälleen. Ehdimme jonottaessa keskustella esim. Suomen perustulosta jne. ja stressaantunut järkkäri oli ilmeisen mielissään, kun sai ajatukset hetkeksi muualle ja joku näki hänet ihmisenä eikä jonain pakollisena pahana (tästä aion ehdottomasti kirjoittaa jatkossa ja tässä jo linkki aiheeseen: Never trust anyone who is rude to a waiter ). Kun kaikki pakolliset valokuvat oli näpsitty ja Gaudin mosaiikkipiperrykset ihmetelty - pääsimme "pahasta" ja vihdoin Gracian rauhallisille terasseille nautiskelemaan virvokkeita ja nauttimaan Barcelonan illasta.

Toisena Barcelona-päivänä suuntasimme sataman kautta biitsille. Ilma oli hieno ja en antanut uikkarittomuuden haitata, vaan sipaisin alusvaatteisillani ensimmäistä kertaa testaamaan uintikokemuksen Barcelonassa. Vesi oli ihanan virkistävää, mutta tulihan siinä Sitgesin hienohiekkaisia ja matalia rantoja ikävä. Korvissa alkoi myös 10 minuutin jälkeen soimaan "biiiieeeer, serveeeeezaaa, aguaaaaaa" eli juomamyyjät olivat meidän kannaltamme ilahduttavan aktiivisia, mutta vähempikin olisi kyllä riittänyt. Sitgesin "rauhalliset" rannat nostivat jälleen osakkeitaan.


Gracian rauhassa


Talo kuin karkki

Seuraavana päivänä kuopiolaiset maailmanmatkaajat saapuivatkin junalla Sitgesiin ja ensimmäisenä menimme kylän paraatipaikalle eli gay-baarikeskittymään nauttimaan tervetuliaismaljat. Se päivä sattuikin olemaan vielä kevään kuumin (onneksi!), joten terassipaahteen jälkeen olikin ihana hipsiä merenrantaan. Näytin äidilleni ja hänen ystävälleen ensin ns. päärannat ja lopulta päädyimme Balminsiin. Alun ihmettelyn jälkeen maailmanmatkaajat olivat rannalla kuin kotonaan ja kävivät pienen patistelun jälkeen meressä uimassakin. Balminsin nudistibiitsin hyvä puoli on se, että siellä ei kukaan katso kieroon, jos itse ei nakuilua halua harrastaa. 

 
Balmins keväällä ja kylmänä päivänä - olisi epäkohteliasta kuvailla alastomia ihmisiä ilman lupaa...

Itse olen julkinakuiluun joutunut tai positiivisesti ajateltuna päässyt jo Saksassa  tutustumaan, koska uimahalleissa ja kylpylöissä sauna-alueilla on lähes poikkeuksetta miehet ja naiset sekaisin - ilman vaatteita. Ehkä tämän kevään ja kesän jälkeen itselläkin viimeisetkin estot rapisevat ja voin paljon reippaammin osallistua nakusaunailuun Saksassa. Rantsussa pidimme piknikkiä ja nautiskelimme kylmästä bissestä, jota sai 20 metrin päässä olevasta rantabaarista. Olin enemmän kuin ylpeä maailmanmatkaajista, jotka ennakkoluulottomasti - tai minun loppumattoman patisteluni tuloksena - osallistuvat nykyään kaikkeen, mitä heidän päänmenokseen milloin missäkin lomakohteessa keksin 😍. Gayt ja nudistit samassa paketissa eivät välttämättä asiaan vihkiytymättömille eläkeläisille (kaamea sana!) ole maailman helpoin yhdistelmä sulatella, mutta maailmanmatkaajat olivat melkein kuin kalat vedessä. Nostan heille aurinkolippaani arvostuksen merkiksi 😍.




Viimeisenä yhteisenä päivänämme olivat jo kropat ja ehkä mieletkin vähän väsyneitä ja siihen tilanteeseen sopi täydellisesti Barcelonan kiertoajelu. Bussiin sai hypätä päivän aikana mistä vaan ja jäädä pois, missä halusi (linjan pysäkillä siis). Ajoimme korkealle Montjuïciin vielä kerran ihastelemaan maisemia ja fiilistelemään entisiä Olympialais-hoodeja. Illan päätimme jälleen kerran Graciassa - poissa turistialueelta, nauttien hyvästä ruuasta ja juomasta. Olisin pitänyt maailmanmatkaajat mielelläni täällä vielä paljon pidempäänkin - seuraavaa tapaamista odotellessa 💛.